Eläkkeellä

Eläkkeellä

Saa nukkua, saa lukea, saa ulkoilla melkein milloin vain.

Saa siivota, saa raivata, saa käydä museoissa silloin tällöin.

Tarvitaanko järjestystä?

Kun on niin paljon aikaa katsella ja ihmetellä, huomaan mm että pianon rungolla, laudan päällä samoin kuin jaloissakin on pölykerros. Katseeni hakeutuu myös lamppuihin, joissa selvästi heiluu hämähäkinverkkoja.

Parempi katsoa ulos keväisen vehreän vihreänä hehkuvaa maisemaa. Kalliolla juhannusruusussa on jo nuppuja. Ruusun ympärillä rehottaa elinvoimainen nuori vuohenputkikasvusto. Etupihalla peurat söivät tulppaanit, mutta narsissit kukkivat. Kasvimaalla ovat rönsyleinikit jo vauhdissa. Pihatiellä kuralammikot täplittävät kulkua.

Mietin, että jotkut ihmiset hallitsevat ehkä tätä kaikkea. Kaikille on paikkansa ja kaikki paikallaan. Pölyt tulevat pyyhityiksi, rikkaruohot kitketyiksi. Elämä on ehkä järjestyksessä ja olo saattaa olla napakka ja rento siltikin tai kaiken järjestyksen vuoksi. Olemista ei ehkä silloin mietikään, vaan kaikki sujuu ihan omalla painollaan. Kuitenkin pölyä on patjan saumoissa, roskaa on varmasti tiskin alla, koirankarvoja sohvan alla, likaa ovenpielissä ja pesukoneen alla. Milloin on hellitettävä vai onko koskaan yrittänytkään?

Myönnän heti, että nämä ongelmat ovat vähäisiä. Who cares. Pitää tarttua tähän ainutlaatuiseen hetkeen. Must count my blessings. Voi tehdä tarpeelliseksi koetut asiat rauhallisesti asia kerrallaan. Esim maalata ikkunankarmit, joissa ei kohta ole entistä maalia näkyvissä. Saa vain kevyesti aamulla lähteä johonkin, vaikka lastenlasten kanssa retkelle tai museoon.

Olen luiskahtanut aikaan, jossa on vahva tieto siitä, että se loppuu aikanaan. Tässä ajanmaisemassa etsin olemistani. Kuulostaa ehkä turhan tärkeältä. Kysymys on vain valinnoista ja kokemuksestani.

Olen kuitenkin lukenut kiinnostavia kirjoja toisista todellisuuksista: McEwanin Lapsen oikeus, Päätalon Iijokisarjan ens. osan, Kraussin Rakkauden historian, Lundbergin Kaikki mitä sydän halajaa, Kerstin Ekmanin Sudentalja-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Herran armo ja Viimeinen uitto, Lassilan Armain aika. Mukavaa olla eläkkeellä.

…Mitenkäs Viita kirjoittikaan

”Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään: olenko onnellinen? / Mitä odottelen? / Joka kerta, kun oveeni koputetaan / on mieleni riemua tulvillaan. / Mitä odotankaan.”

Löysin runon tähän liitettäväksi ja samasta lähteestä Viidan toivomuksen kuolinilmoitukseensa

”Rakastin kesäisiä iltoja, / kun lapsena soudettiin / kohti kaukaista salmen suuta, / johon aurinko vaikutti.”

Olen tulossa vanhaksi....

"Olen tulossa vanhaksi....
Herra, tiedät paremmin kuin minä, että olen tulossa vanhaksi. Suojele minua tulemasta liian puheliaaksi ja ajattelemasta, että minun on sanottava painava sanani joka asiassa ja joka tilaisuudessa.

Vapauta minut halustani järjestellä kaikkien muiden asioita. Tee minusta ajatteleva ihminen - ei ärtyisä eikä ylemmyydentuntoinen. Ottaen huomioon viisauteni laajan varaston on tosi sääli olla sitä käyttämättä, mutta tiedäthän, että haluan kuitenkin säilyttää muutaman ystävän itselläni loppuun saakka."...

Aino-mummo siteerasi usein tätä runoa innoissaan.
Vanheneminen ei tunnu tänään hauskalta. Menin hammaslääkäriin ja äkkiä luulin olevani väärään aikaan, vääränä päivänä ja väärässä kuussa tosin oikeassa paikassa kuitenkin. Tuli paniikki. Laitoin jo takin uudelleen päälleni, mutta kävin varmistamassa tiskillä ja olinkin ihan oikeaan aikaan oikeassa paikassa. En vain pystynyt muistamaan oliko 10. vai 11. kuukausi. Sitten menin kauppaan enkä muistanut maksaessani kortin koodia. Menin autoon ja itkin surkeillen omaa mitättömyyttäni. Töissä pähkäilin eri salasanoja ja tilasin lääkärin.Päässä surisee tai oikeastaan hepokatti vinguttaa. Mietin eri vaihtoehtoja. Verisuonet ahtaita, lihakset jumissa, aivokapasiteetti pakkasella?

lokakuuta

Oranssia hehkua, kultakolikoita, puut hulmuavat valoa ja kesän viimeistä lämpöä. Varhain pimenevät illat taas väsyttävät ja välillä tuntuu, ettei jaksaisi: ei mitään eikä enää koskaan. Käsi on väsynyt, jalat ovat väsyneitä, mieli on väsynyt.
Onneksi ovat kaikki rakkaani: läheisin, lapseni, ystäväni. Olen etuoikeutettu.
Toiveena on, että olisi terve ja jaksaisi töissä vielä reilun vuoden. Tänä aamuna tosin kampaaja sanoi, että mihin te siellä kirjastossa oikein joudutte, kun kirjoja ei enää ole, on vain niitä "air bookeja" tarkoittaen ilmeisesti e-kirjoja. Onneksi siis kirjojakin vielä on.

nautintoja/arjen iloja

 

Iso ilo on kun lapsenlapsi haluaa oppia puiden ja kukkien nimiä yhteisellä retkellä. Iloa on myöskin kun mummo ja vaari porhaltavat täyttä höyryä kaksien rattaiden kanssa ja pojat kiljuvat innoissaan kyydissä. Iloa pelkkää on, kun murkku lähettää tekstiviestin "hyvää työpäivää rakkaalle äidille".Iloa on katsella lasten lähettämää kuvaa, jonka mukaan näyttäisi, että on ilo kun on sisaret olemassa ja jakamassa kaikkea. Iloa myös, kun veljekset tulevat yhdessä metsäretkeltä.
Tänään Hesarissa oli juttu suurperheiden ahdingosta. Juttu masensi. Asiat, joista siinä puhuttiin ovat  oikeita ja olemassa, mutta kun se osuu niin lähelle, tulee epäilyksiä kaikesta.Murskaavaa on aina tietoisuus (tässä ihan asiallisesti todettuna, ei marttyyrimaisesti) omasta vaillinaisuudesta, sokeudesta, kuuroudesta yms. Mutta, mutta... tällaisessa jutussa pakostikin tulee myös mieleen, että asioilla on monta puolta. Terapian tarvetta on aika monessa muussakin kuin suurperheessä. Miten lasten kokemukseen ja vahvuuteen vaikuttaa se, että Suomessa erilaisuuden sieto on hyvin heikkoa. Uskonto on tabu toisin kuin monessa muussa maassa, joissa on totuttu monenlaisiin uskonnollisiin tapiohin ja erilaisiin perheisiin. Luulen, että oman ja toisten erilaisuuden kunnioittaminen olisi hyvä kasvatustavoite mille perheelle ja koululle tahansa.Missä määritellään sapluuna, jolla lapsia ihan parhaiten kasvatetaan? Kaikesta huolimatta omaa identiteettiäni määrittelee äitiys vahvasti. Omaa elämääni ja sen merklitystä en osaa paljon ajatella ilman lapsia. Onko se paha asia? Ovatko siis lapset hankittu/saatu minun elämäni sisällöksi? Järjettömäksi koko lapsiasia menee, ajattelipa siten miten tahansa.Ihmisen perustarve on useimmiten saada lapsi/lapsia. Sukupolvien ketju antaa sisältöä, turvaa, mielekkyyttä myös tässä ajassa. Kautta aikojen on määritelty myös yhteiskunnan taholta, mikä on sopiva määrä, miten kasvatettaan lapsia, mitä odotetaan vanhemmilta, mitä lapsilta.Nämä määritelmät ovat muuttuvia.On olemassa kirja "Sain roolin johon en mahdu", jonka oletan kuvaavan naisille määriteltytjä rooleja. Voisin kirjoittaa kirjan "Sain roolin, joka ei mahdu minuun", sillä äitiys on rooli, joka on kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Sitä ei saa mahtumaan kunnolla yhden äidin kykyihin, persoonallisuuteen, voimiin. Ajattelen, että se on vain ihmisen rooli. Kaikki ihmisen toiminta on vajavaista, hapuilevaa, erehdysten ja onnistumisten vaihtelua.Täydellisen ihmisen roolejakin on aina yritetty muokata, milloin natsien, milloin sosialismin, milloin uskonnon, milloin elämäntapaoppaiden, muodin, trendien avulla. Uskon, että elämä, lapseni elämä, on tärkeä, pyhä, ainutlaatuinen. Usko on samalla täysin järjetöntä ja ainut toivoni. Entä jos tätä lasta ei olisi? Entä jos olisi vain kaksi lasta. Entä jos olisin venäläinen, somali, korealainen? Entä jos olisin toisenlainen  yleensäkin. Kuka on elämäni asiantuntija? Jokaisen elämän asiantuntija on lopulta oma itse ja tilinpäätökset omasta onnesta, ahdistuksesta, kyvyistä voivat olla erilaisia 15-, 35- ja 65-vuotiaina. Jos jään itse rypemään kaikessa epäonnistumisessani, huonoissa ratkaisuissani ja puheissani, ei se auta itseäni eikä muita. Voin pyytää anteeksi, mutta en sitä että saimme/hankimme kaikki nämä lapset. Toiset arvioivat sitten suhteet toisiin. Uskon, että Jumala arvioi lopullisesti, toivoni mukaan armolla ja laupeudella.

Iloksi voi sanoa myös makuuhuoneen ikkunasta näkyvää maisemaa, kuusia, joiden lomassa solakka hopeakylkinen haapa. Haapojen hohtavat rungot ilahduttavat työmatkalla Kuusistossa, samoin moottoritielle näkyvä vaahterat ja pengerrykset. Pelkään, että kaikki 'ylimääräinen' kauneus teiden varsilla on katoavaa.
Kodin ympäristössä ovat kadomnneet monet kauniit, vanhat metsäpalstat, joissa vielä äsken kuljettiin.
Kesäkuvia Kökarista. Ehkä Mirjan tai tyttöjen ottamia, en tiedä enää. Löytyivät koneelta.

on pesä äsken täpö-, nyt jo typö

Jumala, miten iloitsemkaan tästä
ihmisten lasten kevätelämästä!
Vaellan valveen, unen haamurajaa.
Pääskyt rakentavat savimajaa,
munivat, hautovat ja livertävät.
Ne pikku päässään tokko älyävät,
mitenkä joutuisasti kaikki käy.
On pesä äsken täpö-, nyt jo typö-,
poikia parvi äsken, nyt jo ypö-
me yksin vieressämme tuulen kuulla
lastemme laulaessa puulla muulla.
Ja aurinoakaan ei juuri näy
(Jaakko Haavio)

Kirjosieppokoiras herättää joka aamu meidät. Yhä uudelleen ja uudelleen se toistaa  lauluaan, käy kurkistamassa pönttöön, kääntelee päätään ja tähyilee: missä on kumppani? Talo on valmis, mutta tyhjä, laulu on kirkas ja kutsuva, tyttöä ei vain näy missään. Meilläkin hiljaista. Söimme kahdestaan, herkuttelimme jälkiruuaksi Mövenpick-jäätelöä (vaahterasiirappi-saksanpähkinä -on parasta).Pesimme isoa mattoa painepesurilla pari tuntia. Tyttösemme lähti sisarten luo kaupungille. Outoa, varsinkin kaiken juhlahumun jälkeen.

vanhemman viisautta

 

(toivottavasti ei tule tekijänoikeussyytettä. Kuva kopioitu vanhasta oppikirjasta Success, textbook)

piparitalo