rohkaisua

Kopioitu New Yorkerista

October 17, 2013 Turning life into cartoons/Posted by Michael Maslin
http://www.newyorker.com/online/blogs/culture/2013/10/turning-life-into-cartoons.html?intcid=obnetwork 

Pitäisi aina muistaa rohkaista. Tein vakaan päätöksen aina rohkaista kaikissa tilanteissa. Päätös syntyi kuutamokävelyllä, kun maailma tuntui raikkaalta ja kulku helpolta, vaikka kuutamon terävöittämät varjot  peittivät kuralammikot metsätiellä.
Heti kotiin päästyäni aloin muistutella nuorisoa tekemättömistä töistä, läksyistä ja kokeista ja laiskuuden seurauksista. Palaute on sitten tuttua. "Älä jaksa aina", "jo kun seisot siinä ja sun äänes...", "mä tieedään", "en jaksa, en vaan jaksa".
On vaikeaa olla kasvattaja. Mikä on jankutusta, mikä välinpitämättömyyttä, mikä mitäkin. Miksi niin paljon ikävää puhetta, riitaa, saman toistamista, kiihtynyttä sanailua. Missä tie rakentavaan keskusteluun. Pitäisi muistaa, ettei muutosta saa puheilla aikaan, ellei  muutoksen halu synny omasta sisimmästä. Tieto ei riitä. Tieto jankutuksen haitallisuudesta ei riitä äidille, vaan äiti sitkeästi aloittaa saman jaarituksen yhä uudelleen. Tieto opiskelun tarpeellisuudesta ei riitä lapselle, vaan jostain pitäisi saada voima.

hajamietteitä kesken töiden

isänpäivää

Isänpäivänä ruokapöytäkeskustelua: Lapsukainen kysyy:"onko tämä lihaa? onko ihminenkin lihaa?"
Aikuinen kakistellen lihapal kurkussa:Mikäs ei ole lihaa?
-No, puu ja kivi ei ole lihaa.
Niin ja ihminenhän on ruoho

Dinosaurusheimo asettautui taloksi. Mummoa lohduteltiin, etteivät ne pure yöllä varpaasta, vaan vähän vain silittävät varvasta.
Isän uudella tabletilla kuvattiin juhla-arkea. Kuvien lisääminen ei vain vielä onnistunut.

vajetta

Miten sitä henkistä kestävyysvajetta saisi lisätyksi? Mitä se olisi, että tietäisi hankkia lisää?

Himasen raportin uutisointi toi esiin ihan hyviä asioita. Häpeä ja kateus vievät pohjakosketuksiin. Ilo vähenee, kaikenlainen katkeruus ja kaikerrus lisääntyvät. Omissa mahdottomuuksissa voi pulikoida loputtomiin. On kuitenkin vaikea tietää, miten kestävyysvajeita korjataan.

kotoisia kestävyysvajeita:

1. särkee käsivartta ja olkaa, vaikka panacodia on popsittu muun kipulääkkeen lisäksi> kestettävä särky ja popsittava lisää lääkettä

2. nuori ihminen ei nuku tarpeeksi, syö huonosti, ei kuuntele eikä noudata neuvoja>

A) ota kännykkä pois

B) älä päästä nettiin,

 C) neuvottele yhä uudelleen rakentavasti ja kestävästi

>>>vaje on vaje edelleen

3. koiruus popsii kaikki näkyville unohtuneet leivät yöaikaan>>>vitsit vähenevät, rytmihäiriöt lisääntyvät>>>piilota leivät tarpeeeksi hyvin

Paljastan salaisuuden. Sankarihahmoni maailmankirjallisuudessa on Modesty Blaise. Modestylla ei ollut mitään kestävyysvajeita. Ei fyysisiä eikä henkisiä. Hetkinen täydellistä keskittymistä, joogaa ja irtaantumista ruumiin rajoituksista, niin Modesty selviää mistä vain. Harmi, ettei Modestya ole minkään lehden sarjakuvana nykyään. Olisin kerrannut mielelläni kaikki seikkailut, mutta en pysty jonkinlaisen häveliäisyyden vuoksi kuitenkaan lainaamaan kirjastosta. Onko  hävettävämpää, jos mummo lukee Modestya kun vaari lukee Tex Willeriä. En kuitenkaan halua joululahjaksi Modetyn seikkailuja.

Luin Westön "Kangastus 38". Ensin kirja tuntui jotenkin tehdyltä, paljon ajankuvaa, Helsinkiä ja tuotemerkkejä 30-luvulta, minkä ei pitäisi tietenkään haitata kun ollaan 30-luvulla. Lopulta kirja osoittautui ihan hyväksi, mutta kamalaksi. Onneksi maailma ja Suomi ovat kuitenkin muuttuneet 80 vuodessa. Jotkut asiat eivät kuitenkaan muutu. Päähenkilö sanoo jotenkin näin: OIkeudenmukaisuus ei ole koskaan itsestäänselvyys. Oikeudenmukaisuus on etuoikeus.

Toinen henkilö sanoo, että paatos on lähellä irstautta (jotenkin niin) eikä sekään tunnu ihan väärältä ajatukselta.

Vaikka luokkaeroja ei tuon ajan mukaisesti ole enää, ihmisten luokittelu parempiin ja huonompiin, onnistujiin ja syrjäytyneisiin, menestyjiin ja luusereihin on olemassa. Pinnan alla muhii aina varsinkin huonoina aikoina ajatus siitä, ettei tavitsisi suvaita kuin parempia ihmisiä. Läheisen nuoren ihmisen puheessa livahti sana "outcast". Joku koulukaveri oli persoonallnen, muttei kuitenkaan ihan "outcasti". Luokassa, työpaikalla kaikissa piireissä helposti luokittelemme lähimmäisemme.
Himanen toivoo arvokasta elämää kaikille. Hyvä toive. Mistä se alkaa. Vanhempi arvostaa lastanasa ja naapurinkin lasta. Puhuu kunnioittavasti toisista. Kielletään ainakin  anonyymit haukkumiset ja häpäisemiset netissä. Puututaan kouluissa ja työpaikoilla kiusaamiseen.
Saska Saarikoski kirjoitti HS:ssa eilen, kuinka 400 hukkunutta venepakolaista sai Lampedusassa Italian kunnakansalaisuuden ja valtiolliset hautajaiset. Jossain on kerätty rahaa ja lähetty ehkä nuori ihminen parempaa tulevaisuutta kohti. Tämä ihminen ei perheessään ja suvussaan ollut outcast, vaan arvokas ja auttamisen arvoinen.  Kuolema oli sitten kunniakas, ainakin viranomaisten mielestä

kaamosta

M on aloittanut lintujen talviruokinnan ja automaatti tyhjeneekin muutamassa päivässä. Mainiota on, miten tiaiset kävivät jo aiemmin katselemassa eikö ruokaa jo pian altaisi tarjoilla. Nyt pihalla vierailee tiaisten lisäksi mustrastas, harakka ja närhikin. Luonnon inhimillistäminen taitaa olla ihmiselle mieleen aikojen alusta asti. Närhi on epäilemättä röyhkeä, ei sympaattinen, otus. Äänekäs ja korea, muistuttaa ihmistä. Oravakaan ei ole aina miellyttävä, mutta sitä on hauska seurata. Lisäksi se makeasti "makaa sammalvuoteellansa", mikä heijastelee suoraan suomalaisen sisintä haavetta turvasta ja paratiisista. Kirjoitettu kieli, tuttujen laulujen sanat ja kertomukset muokkaavat mielikuviamme maisemasta, elämästä. Yhteisen kokemuksen jakaminen liittää aina myös johonkin ryhmään; perheeseen, kansaan, lukijoihin, koiraihmisiin, lapsellisiin, yksinäisiin, ahdistuneisiin, etsiviin.Voi saada vähän lohdutusta, vaikka ei olisi jakajaa vierellä.
Koiruus inisee vessan oven edessä. Se haluaa aina väliin lämpimälle lattialla nukkumaan. Vuoroin saunaan vuoroin vessaan. On ollut kahtena iltana vieraita ja pikkutytöt olivat yökylässä. Kaikki vieraat, pienet ja isot virkistivät. Leikin hetrken tytöjen kanssa ulkona. Barbit ja yksi brätzi(kirjoitetaanko se noin) oli mukana. Karoliina ja Luna keikkuivat lentopalloverkossa tehden suurenmoisia sirkustemppuja kunnes syöksyivät pää edellä alas.Mummo toimi selostajana. Hienot neidit myös järjestelivät kotiaan samalten ja heinien sekaan ja kyläilivät. Meillä oli hyvä tuokio yhdessä. Tytöillä sujui leikit myös kylään tulleiden lapsien kanssa. Olisipa sellainen luottamus kuin Sallalla oli pari viikkoa sitten. "Yleensä kun ensin mä hymyilen (uudelle kaverille), niin kohta me leikitään yhdessä.
M laittoi pyynnöstäni jo valot katajaan. Paheksukoot ohikulkijat, minä tarvitsen tähän pimeyteen valoa. Olkoon marrasvalot, ei adventtivalot tai voivat muuttua kuukauden kuluttua sitten jouluvaloiksi.
Eivät kuitenkaan ole värivalot. Mirja muisteli, että John oli lapsena kysynyt naapurin värivaloihin viitaten, että pidetäänkö, äiti, meillä tuollaisista. Vaistomaisesti lapsi siis ymmärsi, ettei meillä pidetä, mutta salaa toivoi, että pidettäisiin. Näinhän se menee aikansa, lapsi haluaa sitä mitä vanhemmatkin. Sitten kohta ehkä ei. Niin kuluu mennäkin.
Taas tämä pimeys tainnuttaa, enkä olekaan tehnyt oikein mitään järjellistä vaan lukenut iltaisin niin kauan kuin silmät sallivat. Aina johonkin aikaan alkaa toinen silmä yksinkertaisesti sammua. Se ei vain pysy auki, sitä kirvelee ja raskauttaa jokin. On luovutettava silloin.
Maisema on sumuinen, paljas. Haavat lehdettömät, sammal syvänvihreää. Ennen tässä vaiheessa odotti lunta, hiljaista hiutaleiden leijuntaa. Nyt, kun olen jo iäkäs ihminen, toivon kohtuullisen lämmön jatkuvan, pelkään

liukkautta ja palelen.