Iso ilo on kun lapsenlapsi haluaa oppia puiden ja kukkien nimiä yhteisellä retkellä. Iloa on myöskin kun mummo ja vaari porhaltavat täyttä höyryä kaksien rattaiden kanssa ja pojat kiljuvat innoissaan kyydissä. Iloa pelkkää on, kun murkku lähettää tekstiviestin "hyvää työpäivää rakkaalle äidille".Iloa on katsella lasten lähettämää kuvaa, jonka mukaan näyttäisi, että on ilo kun on sisaret olemassa ja jakamassa kaikkea. Iloa myös, kun veljekset tulevat yhdessä metsäretkeltä.
Tänään Hesarissa oli juttu suurperheiden ahdingosta. Juttu masensi. Asiat, joista siinä puhuttiin ovat oikeita ja olemassa, mutta kun se osuu niin lähelle, tulee epäilyksiä kaikesta.Murskaavaa on aina tietoisuus (tässä ihan asiallisesti todettuna, ei marttyyrimaisesti) omasta vaillinaisuudesta, sokeudesta, kuuroudesta yms. Mutta, mutta... tällaisessa jutussa pakostikin tulee myös mieleen, että asioilla on monta puolta. Terapian tarvetta on aika monessa muussakin kuin suurperheessä. Miten lasten kokemukseen ja vahvuuteen vaikuttaa se, että Suomessa erilaisuuden sieto on hyvin heikkoa. Uskonto on tabu toisin kuin monessa muussa maassa, joissa on totuttu monenlaisiin uskonnollisiin tapiohin ja erilaisiin perheisiin. Luulen, että oman ja toisten erilaisuuden kunnioittaminen olisi hyvä kasvatustavoite mille perheelle ja koululle tahansa.Missä määritellään sapluuna, jolla lapsia ihan parhaiten kasvatetaan? Kaikesta huolimatta omaa identiteettiäni määrittelee äitiys vahvasti. Omaa elämääni ja sen merklitystä en osaa paljon ajatella ilman lapsia. Onko se paha asia? Ovatko siis lapset hankittu/saatu minun elämäni sisällöksi? Järjettömäksi koko lapsiasia menee, ajattelipa siten miten tahansa.Ihmisen perustarve on useimmiten saada lapsi/lapsia. Sukupolvien ketju antaa sisältöä, turvaa, mielekkyyttä myös tässä ajassa. Kautta aikojen on määritelty myös yhteiskunnan taholta, mikä on sopiva määrä, miten kasvatettaan lapsia, mitä odotetaan vanhemmilta, mitä lapsilta.Nämä määritelmät ovat muuttuvia.On olemassa kirja "Sain roolin johon en mahdu", jonka oletan kuvaavan naisille määriteltytjä rooleja. Voisin kirjoittaa kirjan "Sain roolin, joka ei mahdu minuun", sillä äitiys on rooli, joka on kaikkea mahdollista ja mahdotonta. Sitä ei saa mahtumaan kunnolla yhden äidin kykyihin, persoonallisuuteen, voimiin. Ajattelen, että se on vain ihmisen rooli. Kaikki ihmisen toiminta on vajavaista, hapuilevaa, erehdysten ja onnistumisten vaihtelua.Täydellisen ihmisen roolejakin on aina yritetty muokata, milloin natsien, milloin sosialismin, milloin uskonnon, milloin elämäntapaoppaiden, muodin, trendien avulla. Uskon, että elämä, lapseni elämä, on tärkeä, pyhä, ainutlaatuinen. Usko on samalla täysin järjetöntä ja ainut toivoni. Entä jos tätä lasta ei olisi? Entä jos olisi vain kaksi lasta. Entä jos olisin venäläinen, somali, korealainen? Entä jos olisin toisenlainen yleensäkin. Kuka on elämäni asiantuntija? Jokaisen elämän asiantuntija on lopulta oma itse ja tilinpäätökset omasta onnesta, ahdistuksesta, kyvyistä voivat olla erilaisia 15-, 35- ja 65-vuotiaina. Jos jään itse rypemään kaikessa epäonnistumisessani, huonoissa ratkaisuissani ja puheissani, ei se auta itseäni eikä muita. Voin pyytää anteeksi, mutta en sitä että saimme/hankimme kaikki nämä lapset. Toiset arvioivat sitten suhteet toisiin. Uskon, että Jumala arvioi lopullisesti, toivoni mukaan armolla ja laupeudella.
Iloksi voi sanoa myös makuuhuoneen ikkunasta näkyvää maisemaa, kuusia, joiden lomassa solakka hopeakylkinen haapa. Haapojen hohtavat rungot ilahduttavat työmatkalla Kuusistossa, samoin moottoritielle näkyvä vaahterat ja pengerrykset. Pelkään, että kaikki 'ylimääräinen' kauneus teiden varsilla on katoavaa.
Kodin ympäristössä ovat kadomnneet monet kauniit, vanhat metsäpalstat, joissa vielä äsken kuljettiin.
Kesäkuvia Kökarista. Ehkä Mirjan tai tyttöjen ottamia, en tiedä enää. Löytyivät koneelta.
