Eläkkeellä
Saa nukkua, saa lukea, saa ulkoilla melkein milloin vain.
Saa siivota, saa raivata, saa käydä museoissa silloin tällöin.
Tarvitaanko järjestystä?
Kun on niin paljon aikaa katsella ja ihmetellä,
huomaan mm että pianon rungolla, laudan päällä samoin kuin jaloissakin
on pölykerros. Katseeni hakeutuu myös lamppuihin, joissa selvästi heiluu
hämähäkinverkkoja.
Parempi katsoa ulos keväisen vehreän vihreänä
hehkuvaa maisemaa. Kalliolla juhannusruusussa on jo nuppuja. Ruusun
ympärillä rehottaa elinvoimainen nuori vuohenputkikasvusto. Etupihalla
peurat söivät tulppaanit, mutta narsissit kukkivat. Kasvimaalla ovat
rönsyleinikit jo vauhdissa. Pihatiellä kuralammikot täplittävät kulkua.
Mietin, että jotkut ihmiset hallitsevat ehkä tätä
kaikkea. Kaikille on paikkansa ja kaikki paikallaan. Pölyt tulevat
pyyhityiksi, rikkaruohot kitketyiksi. Elämä on ehkä järjestyksessä ja
olo saattaa olla napakka ja rento siltikin tai kaiken järjestyksen
vuoksi. Olemista ei ehkä silloin mietikään, vaan kaikki sujuu ihan
omalla painollaan. Kuitenkin pölyä on patjan saumoissa, roskaa on varmasti tiskin alla, koirankarvoja sohvan alla, likaa ovenpielissä ja pesukoneen alla. Milloin on hellitettävä vai onko koskaan yrittänytkään?
Myönnän heti, että nämä ongelmat ovat vähäisiä.
Who cares. Pitää tarttua tähän ainutlaatuiseen hetkeen. Must count my
blessings. Voi tehdä tarpeelliseksi koetut asiat rauhallisesti asia
kerrallaan. Esim maalata ikkunankarmit, joissa ei kohta ole entistä
maalia näkyvissä. Saa vain kevyesti aamulla lähteä johonkin, vaikka
lastenlasten kanssa retkelle tai museoon.
Olen luiskahtanut aikaan, jossa on vahva tieto
siitä, että se loppuu aikanaan. Tässä ajanmaisemassa etsin olemistani.
Kuulostaa ehkä turhan tärkeältä. Kysymys on vain valinnoista ja
kokemuksestani.
Olen kuitenkin lukenut kiinnostavia kirjoja toisista todellisuuksista: McEwanin
Lapsen oikeus, Päätalon Iijokisarjan ens. osan, Kraussin Rakkauden
historian, Lundbergin Kaikki mitä sydän halajaa, Kerstin Ekmanin
Sudentalja-trilogian kaksi ensimmäistä osaa Herran armo ja Viimeinen
uitto, Lassilan Armain aika. Mukavaa olla eläkkeellä.
…Mitenkäs Viita kirjoittikaan
”Sain sen, mitä halusin, rakkauden, / ja sentään:
olenko onnellinen? / Mitä odottelen? / Joka kerta, kun oveeni
koputetaan / on mieleni riemua tulvillaan. / Mitä odotankaan.”
Löysin runon tähän liitettäväksi ja samasta lähteestä Viidan toivomuksen kuolinilmoitukseensa
”Rakastin kesäisiä iltoja, / kun lapsena soudettiin / kohti kaukaista salmen suuta, / johon aurinko vaikutti.”
