Tapahtui eilisiltana, että pieni musta kissa oli saapunut pihalle ja vetosi naukuen ja kehräten ja puskien meidän armeliaisuuteemme. Kaikki tunsivat hetken suurta sääliä ja hellyyttä yksinäistä ja palelevaa otusta kohtaan. Annetaanko ruokaa, voiko tuoda sisälle, mitä tehdä. Kissa hyppäsi vielä ikkunalaudalle miukumaan ja näimme kuinka jäätävässä tuulessa se aukoi pientä suutaan ja heilutteli vaaleanpunaista kieltään. Kisu sai makkaraa ja aamulla kyydin eläinhoitolaan, mutta yön vietti ulkona. Loppu hyvin, mutta mikä tunteiden myrsky, mikä sanomisen ja huutamisen melske! Kun perhe on kovin reaktiivinen, saadaan pienestä kissastakin paljon melua. Kuka välittää oikeasti, kuka mahdollisesti haluaa usuttaa koiran pienen raukan kimppuun. Kuka onnistuu parhaiten kiihdyttämään kaikkien mielen ja kielen. Ärsyttäminen ja ärsyyntyminen räjähtävät hetkessä ja rauhoittavat sanat ja käskyt vain lisäävät meteliä. Mikä meitä vaivaa vai onko ihan normaalia? Auttaisiko, jos perheen äiti olisi Tyyni Rauha, joka laulelisi vain lempeitä lauluja? Silloin lapsetkin ystävällisesti keskustelisivat eksyneistä kissoista. Silloin perhekulttuuri olisi voimaannuttavaa ja kaikki kuuntelisivat kaikkia, antaisivat puheenvuoron ja YHDESSÄ ja sovussa juteltais. Sellaisia perheitä varmasti on.
Yritän ajatella, että jotenkin näissä tilanteissa puretaan muuta kuin kissaongelmaa. Ehkä on jopa tarpeellista, että saadaan möykätä jostain mikä ei ole henkilökohtaista. En tiedä. Puolusteluyritykset ontuvat. Hermot pettävät. Korvat kärsivät. Ilmapiiri on väsyttävä. Hiljaiset hiljenevät entisestään. Ollaan vain reaktiivisia. Mitä meillä oikeastaan sanottiin? En muista.
Ei tämä kovin kauhea perhe kuitenkaan ole, kun jo neljännen kerran toimitamme hoitoon eksyneet elikot.
Varmaan sana on levinnyt eläinmaailmassa.
Se on vissiin geeneissä se reaktiivisuus. Äiti muistelee, miten Anni-mummo ja eno-Pekka huusivat toisilleen raivoisasti, mutta rakastivat myös kovasti toisiaan. Oli varmaan koettelemus sopeutua Soikkelien tyyneen, ei-reaktiiviseen piiriin, jossa pinnanalaisia jännitteitä kyllä risteili, mutta mitään salamointia ei harrastettu. Ei ole sekään hyvä. Toisekseen tulee mieleen, että kamala mesominen, haukkuminen ja hirveyksien huutaminen jättävät kuitenkin haavoja, vaikka asioita sovittaisiinkin.
VastaaPoistaHyvä, että pieni kissa pääsi turvaan kuitenkin.
Olet tainnut viettää yön valvoen, kun tää blogimerkintä on jätetty 4.12
tuntuupa varsin tutulta, me vaan olemme tallasia,ehka kehitymme pikkuhiljaa.kakki kuitenkin tahtoivat varmaan kissan parasta.
VastaaPoistaolin D;n kanssa rannassa viime sapattina, ihalemassa aaltoja ja valtavia pilvimassoja meren ylla, jotka nayttivat ihan lumihuippuisilta vuorilta,valkoisia ylhaalta ja tummia alhaalta. D;n kameran linssiin osui vakoinen kissa(yksi takajalka ja puoli kuonoa musta)joka taiteili korkean,kapean betoni roskiksen reunalla,paa sisalla jatteita etsimassa,hanta taivaaseen sojottaen ja takajalat roskiksen reunalla tasaponoilemassa.valilla jalat luiskahtelivat, mutta aina sen onnistui pitamaan jotenkin kiinni, ettei pudonnut ponttoon. seurasimme sita kauan . olen loppusuoralla lukemassa sisaren lahettamaa kirjaa, siilin eleganssi. olen tarvinnut sivistyssanastoa paastakseni jyvalle. kirjassa on myos useita mielenkiintoisia kissoja. nautittavaa lukemista,ehka hieman yliampuvaa, mutta toisaalta ei meik. ole mitaan kasitysta 2012 luvun ranskalaisesta eliitista......"meidan kehittyneempi tietoisuutemme nayttaa jumalallisuuden ilmentymalta (verr. elaimiin),jonka ansiosta kaikkea fyysista saateleva kylma determinismi ei hallitsekaaqn meita. koko fenomenologia perustuu sille vakaumukselle,etta meidan reflektiiviinen tietoisuutemme, ontologisen arvokkuutemme todiste, on meissa ainoa tutkimisen arvoinen osa,koska se pelastaa meidat biologian maaraavyydelta. terveisin rl
en tiennytkään, että kirja on noin korkealentoinen!Työkaveri kehui sitä ja Helmi luki..
VastaaPoista