"Ja hän oli kuin keväällä tulevan haukan siivet, jotka ovat kevyet ja voimakkaat mutta jotka on leikattu poikki, ja ne eivät tiedä, mihin niitten pitäisi mennä." (Antti Hyry: Kivi auringonn paisteessa)
Törmäsin NYT:ssä olevaan pitkään artikkeliin, joka selvitti high school-ikäisten kokemuksia koulusta tai yleensäkin nuoruuden kokemusten vaikutuksia identiteetin muodostumiseen ja ihmisen terveyteen. Teksti vahvisti tutkimuksiin viittaamalla sitä, mitä monet ovat kokeneet.
Why You Truly Never Leave High School
http://nymag.com/news/features/high-school-2013-1/." But if humans really do feel things most intensely during adolescence, and if, at this same developmental moment, they also happen to be working out an identity for the first time—“sometimes morbidly, often curiously, preoccupied with what they appear to be in the eyes of others as compared with what they feel they are,” as the psychoanalyst Erik Erikson wrote—then it seems safe to say this: Most American high schools are almost sadistically unhealthy places to send adolescents."
Lukemani perusteella olin ymmätävänäni, että nuoruuden traumat säilyvät sitkeämmin kuin niinä ratkaisevana pidettyinä kolmena ensimmäisenä ikävuotena syntyneet. Nuorena saatu muistijälki pelosta ja häpeästä on vaikeasti pois opittava. Lisäksi vanhemmilla syntyy lasten kokemusten kautta uudelleen sama oma kokemus, jonka he ovat kokeneet omassa nuoruudessaan.Tämä ei kuitenkaan välttämättä auta nuorta, koska vanhemmalla on myös tallella traumatisoiva ja hyydyttävä muisto omasta nuoruudestaan.
Koska aivojen eri osat kehittyvät kuten kehittyvät (lukekaa miten!) tunnekeskus ohjaa nuoruudessa vielä vahvasti.
“During times when your identity is in transition,” says Steinberg, “it’s possible you store memories better than you do in times of stability.”
Kirjoitus väittää, että ennen harva nuori joutui olemaan montaa vuotta tällaisessa keinotekoisessa yhteisössä, minkä arvot ovat nuorien, kypsymättömien ihmisten muovaamat. Nuoret joutuivat nopeasti työelämään, jossa aikuiset olivat suunnannäyttäjiä. En usko, että sekään oli helppoa.
Erityisen vaikeaa on ollut varmasti täysin suljetuissa yhteisöissä, kuten sisäoppilaitoksissa, missä kukaan ei kontrolloinut sukupolvelta toiselle siirtyvää simputusta. Tästä kertoo mm. Roald Dahl omaelämänkerrassaan. Nykyään on kaikki kivakouluohjelmat, koulukuraattorit ym ja jokaisen pitäisi saada apua tarvittaessa. Koskaan ei voi kuitenkaan kontrolloida ilmeitä, eleitä, poissulkemista, netti- ym. kiusaamista, leimaamista, lokerointia, hyllytystä. Lähes jokainen nuori on kokenut, etteivät muut todella tiedä, millainen olen. Eikä itsekään voi tietää, miksi tulee. On unelmia ja on raskasta, jos kokee unelmien murskaantuvan jo alussaan. Kotiopetusta haluavat vanhemmat perustelevatkin ratkaisuaan sillä, että he haluavat kasvattaa lapsestaan sosiaalisen.
Artikkelissa päädytään miettimään koko yhteiskuntaa ja todetaan, että lopulta samat lait pätevät aikuisten parissa. Koulussa on vain pienempi joukko, josta tulisi löytää ystävä. Usein äänekkäimmät ja suosituimmat johtajatyypit määrittelevät, kuka kuuluu joukkoon kuka ei. Toistan tyttäreni lauseen: "Äiti, sinä et voi ymmärtää, miten julma maailma on."
"Maybe, perversely, we should be grateful that high school prepares us for this life. The isolation, the shame, the aggression from those years—all of it readies us to cope. But one also has to wonder whether high school is to blame; whether the worst of adult America looks like high school because it’s populated by people who went to high school in America. We’re recapitulating the ugly folkways of this institution, and reacting with the same reflexes, because that’s where we were trapped, and shaped, and misshaped, during some of our most vulnerable years."
"Älä siis pysyttele ajan tasalla, poikani,
repeät kahtia vain -
eikä kuka tahansa voi jättäytyä niin paljon jälkeen
kuin on tarpeen jotta pääsisi edelle:
tietääkseen täytyy luopua ymmärryksestä
taitaakseen tietämisestä,
ja vallanananastajien on orjailtava useammille kuin koskaan,
ja yhä useampien täytyy kuolla jotta yhä
useammat eläisivät. "
(Tuomas Anhava)
Taidan suostua siihen, että nuorimmainen menee iltalukioon.
(Lotan kuvia)
Suostu vain, jos asianomainen sitä haluaa. Kovin on kyllä nuori sinne. Se vaatii PALJON itsenäistä työtä ja siellä on pärjättävä murto-osalla siitä opetuksesta, mitä päivälukiossa saa. Toisaalta selviää ylioppilaaksi ilman liikuntaa, kuvista, musiikkia ym. ja vähemmin kurssein muutenkin.
VastaaPoistaMinulla ei ole noin synkkää kuvaa high schoolista, mutta tarkastelin sitä tietysti opettajan näkökulmasta. Siitä vinkkelistä nähtynä ja kolmen koulun perusteella se ei vaikuttanut kamalalta. Tunnelma oli ystävällisempi kuin täällä. En ymmärrä, milloin siellä ehtii kiusata ketään, kun välituntejakaan ei ole. Koulubussissa ehkä ja koulun jälkeen harrastusryhmissä. Ilmeitä ja äänenpainoja voi tietysti tunneilla käyttää opettajan huomaamatta.
Ehkä nuoria ihmisiä ei pitäisi sulkea isoina laumoina älyllisen toiminnan ääreen juuri silloin, kun biologiset edellytykset ovat siihen huonot. Pitäisi laittaa fyysiseen toimintaan, väsyttää fyysisesti. No, tämä nyt on tämmöistä höpötystä.
Mielenkiintoista Educa-messuilla kuultua: Rasittava, tunnin kestävä liikunta ennen teoria-aineita poisti tutkimuksessa kokonaan erityisluokan käytöshäiriöt ja helpotti oppimisvaikeuksissa. Normaaliluokan tulokset luma-aineissa paranivat niin, että keskivertoporukka nousi suuressa vertailujoukossa kuuden parhaan joukkoon. paranisikohan minun aivotoimintani, jos liikkuisin?
Kurjaa, kun on kirjoittanut monisivuisen kommentin tänne ja se yhtäkkiä häviääkin yhdellä hutaistulla napinpainalluksella. Mokomat koneet ja laitokset.
VastaaPoistaEn lukenut artikkelia vielä, mutta ensiajatukseni aiheesta oli, että voisikohan nuoruuden häpeäntunteet toimai myös niin kuin merkkeinä kasvunkäyrässä. Meillä oli tapana lapsina mitata toisiamme vasten olohuoneen pylvästä, ja siihen kerääntyi vuosien saatossa mielenkiintoinen suhrukokoelma todisteeksi itsekunkin fyysisestä kasvusta. Siinä oli ihmettelemistä, että miten varsinkin veljet ovat voineet joskus olla noin pieniä. Minun kasvunmerkeissäni ei ollut muuta kummasteltavaa kuin se, että miksi ne eivät sen koommin ole saavuttaneet ihmisen korkeutta. Mutta palataan näihin henkisen kasvun jälkiin. Muistan ainakin itse vaikka yläaste- ja lukioajoista piinallisen puistattavia häpeäntunteita, joiden ajatteleminen tuntuukin nykyään jollain tavoin armahtavalta. Että sellainen en sentään enää ole. Onkin vapauttavaa olla aikuinen ja tajuta samalla, että siihen on vaadittu pitkä kasvu. En kylläkään ehkä kokenut koskaan kovin julmaa kiusausta, sellaista "tavallista" jumppakalsareilleni nauramista, joskus kaveriporuskasta jättämistä ja pahanpuhumista selän takana. Niitä kaikkia kuitenkin yläasteella piti koko illan pituisen itkukohtauksen suuruisina asioina. Ja nykyään niitä ajatellessa, osaa tuntea kiitosta siitä, ettei enää ole nuori.
En enää muista, mikä pointti tässä mulla oli, mutta ehkä se, että nuoruuden kokemukset eivät sentään tuhoa ihmisessä välttämättä mitään. Voisiko niiltä välttyä, en usko. Ne kuuluvat kasvuun. Mutta oikeudenmukaisuuden kokemuksia tarvitaan siihen rinnalle välttämättä. Sitä, että on edes kotona ihmiset, jotka pitävät puoltani. Ja niinhän meillä kotona on saanut onneksi aina kokea!
Just näin! Useimmat kasvavat niistä kokemuksista ohi ja yli, vaikka ne kokemishetkellä ovatkin raastavia. Sitten onkin vaikea tehtävä aikuisille: Miten tunnistaa ne, joiden ahdinkoon on puututtava ja ne, jotka eristävät, kiusaavat ja käyttävät valtaa kaikin puolin tuhoisasti.
PoistaVoi sentään, etten tiennyt, että olit myös Educassa, Mirja. Oltaisiin voitu siellä nähdä. Tosin meillä meni koko päivä vesoiluun työpajoissa. Ehdin sentään sattumalta tavata kaksi entistä lukion opettajaa, jotka seisoivat siellä jotenkin niin sympaattisesti kaikkeen messuhösseliin sopeutumattomina, että todella ilahduin tunnistaessani heidät väkijoukosta. Mukavaa oli sekin, että he lupasivat heti kertoa, kun lukiosta aukeaa virka, johon voisin hakea.
VastaaPoista